Me kirjotettiin koulussa sellanen kuvaessee. Kuvaa piti tulkita, arvottaa, eritellä esitellä... Ja tässä mun essee John Bauerin "Princess Tuvstarr gazing into the dark waters"-teoksesta.
John Bauerin teos "Princess Tuvstarr gazing into the dark waters" on surullisen haikean näköinen maalaus. Nimensä mukaisesti tumman lammen äärelle on polvistunut kaunis prinsessan näköinen olento, joka katselee kaihoisasti tummaan veteen. Prinsessan taustalle piirtyy synkkä metsä, joka lopulta hiipuu pimeyteen.
Prinsessa Tuvstarrin kuva on yksi Bauerin monista satukirjakuvituksista. Kooltaan se on vain 25cm x 25cm, mutta palvelee tarkoitustaan erinomaisesti. Kuva on maalattu vesiväreillä ja on nykyään esillä taiteilijan kotimaassa, Ruotsissa, Malmön taidemuseossa.
Kuva on kestänyt hyvin aikaa, ollakseen jo miltei satavuotias. Voin melkein kuvitella käveleväni salaperäisen lammen ohi ja näkeväni toisella laidalla surullisen vaalean neidon joka tuijottaa herkeämättä sysimustaan veteen ihan kuin etsien jotakin.
Sadussa prinsessa on todellakin kadottanut jotakin. Hänet on tahtomattaan viety Unelmienlinnastaan tummanpuhuvaan metsään ja häneltä on anastettu hänen kruununsa, silkkinen mekkonsa ja hänen kultainen sydämensä. Kuvassa muistinsa ja järkensä menettänyt prinsessa katselee lampeen jonne hänen sydämensä on hukkunut.
Kuva välittää viestinsä hyvin. Kun sitä katsoo, katse väistämättä kiinnittyy kultaiseen leikkaukseen sijoitettuun valaistuun naishahmoon. Tummat ja sameat värit muualla kuvassa korostavat prinsessaa ja hänen vedestä heijastuva hahmonsa lisää kuvaan surumielisyyttä ja syvyyttä.
Mitään muuta elävän näköistä ei kuvassa olekaan prinsessan lisäksi ja hänkin näyttää lähes patsaalta istuessaan sammaleella, jalat taitettuina. Puut seisovat vankkoina ja kalpeina epätasaisella maalla hänen takanaan. Prinsessan vierellä, kuin hänen vaikutuksestaan siihen kasvaneena on muutama vallkea kukka. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa kaksi sinistä lintua oksalla prinsessan yläpuolella.
Minulle tämä kuva on erityisen tärkeä, ei vain sen sydäntäkoskettavan tarinan vuoksi, vaan koska omistan tämän kyseisen kirjan. Olin vielä pikkutyttö kun sain tämän kyseisen kirjan lahjaksi eräiltä edesmenneiltä tuttaviltamme. Tuo kirja muistuttaa minua heistä ja olen aina pitänyt tästä samaisesta kuvasta, joka kirjan kannessakin on.
Jos kuvaa yrittää tulkita syvemmällä tasolla sen sanoma voisi olla että vaikka menetät jotain elämässäsi, älä jää suremaan ja vellomaan vaan siirry eteenpäin. Muuten vain menetät lisää, niin kuin järkesi. Se saattaa tuntua vaikealta, yksinäiseltä, tai pimeältä, mutta irti pitää päästää, muuten päädyt tuijottelemaan menneen elämäsi rippeiden hiljaista vajoamista ulottumattomiin.
