Oli talvinen päivä. Talvinen arkipäivä, sellainen päivä jolla ei ole mitään merkitystä muiden joukossa. Pakkasta oli tuskin lainkaan, ja taivas pysytteli synkkänä kuitenkaan syöksemättä niskaamme räntää.
Me kävelimme koulusta kotiin, minä ja sinä. Olimme molemmat hiljaa. Laitoin toisen kuulokkeen korvaani ja kävelin. Kohta aloit puhua. Kertoa tarinaa, kenties valhetta. Ehkä uskoinkin sen, ehkä sinäkin. Puheesi rytmi alkoi koventua, minä kiihdytin askelteni tahtia. Kerroit pelottavista asioista mitä elämässäsi tapahtui tälläkin hetkellä. Halusin jotenkin auttaa sinua, olin liikuttunut sanoistasi.
Taskussani tärisi, Ipodin akku kertoi 10% varausta jäljellä.
Sanoit olevasi ennallasi, mikään ei ollut muuttunut. Olet kunnossa pärjäät kyllä. Minä olin kuitenkin huolissani, en tiennyt kestätkö enää, en tiennyt voisinko auttaa sinua. Jatkoit kuitenkin ja sait minut vakuuttuneeksi siitä ettei minun pitäisi olla huolissani. Astuimme bussiin. Juttelit minulle mukavia koko bussimatkan. Nautin äänesi kuulemisesta ja seurasta jonka tarjosit. Tiesin kuitenkin että jokin on pielessä, vaikka mikään ei näennäisesti ollutkaan huonosti.
Astuimme ulos bussista. Sitten sinä sammuit, kuin silmänräpäyksestä. Et puhunut enää mitään. Makasit vain siinä käsieni varassa. Yritin saada sinut virkoamaan. Mutta et reagoinut. Mikään ei auttanut. Olin murtunut, olit sanonut että tulisit pärjäämään.
Ipod, akkusi oli loppunut.
♥♥♥ Emma
Tämä oli järkyttävältä kuulostava tarina, mutta minua kyllä nauratti ihan lopussa. Kiitos!
VastaaPoista